Frida ja veljensä Vikki lähtivät aamulla Wanhanajan junalla töihin. Hetken he ihailivat sen jyhkeää muotoa, mutta nousivat sitten kyytiin. Heidän vaunussaan ei ollut muita matkustajia, joten he saivat jatkaa turinointiaan. He muistelivat lapsuutta ja koettivat päästä mahdollisimman varhaisiin vuosiin. Frida muisti uskomattoman paljon aivan ensimmäisiltä vuosiltaan. Monet muistot yhdistyivät tuoksuihin. Keskustelu olikin lähtenyt kreosootin hajusta, jolla ennenvanhaan käsiteltiin ratapölkkyjä. Silloin ei oltu vielä tiedetty sen olevan paha ympäristömyrkky. Fridan ja Vikin mummolan lähellä kulki rata ja seisake oli muutaman sadan metrin päästä heidän mummolastaan.
He ihmettelivät tapahtumaa, josta heidän isovanhempansa olivat huvittuneina kertoneet. Mummo oli lähtenyt junalla pikkuvauvan kanssa oman äitinsä luo. Puolisen kilometriä matkattuaan hän huomasi matkakassin, jossa oli myös vauvan varusteet, jääneen seisakkeelle. Mummo oli rientänyt kertomaan junailijalle, joka ymmärsi ahdingon ja peruutti junan takaisin seisakkeelle!
--- Tämän aarteen,puujunan on isäni tehnyt esikoisellemme 80- luvun alkupuolella.
Frida ja Vikki muistivat nähneensä valokuvan Tolpin seisakkeesta, jonne juna oli peruuttanut. Kuvassa oli kansanopistolaisia lähdössä lomille. Paikka oli sama.
- Tämä sattui oikeasti äidilleni ja pikkusiskolleni, juuri tuossa Tolpin pysäkillä.
Oli hämmentävää ajatella tällaisia kohtaamisia. Yhtäkkiä satunnaisesti tavattujen ihmisten kanssa oltiin kuin vanhoja tuttuja. Jättääkö näinkin lyhyt, mutta intensiivinen, kohtaaminen jäljen? Tuntui melkein haikealta erota. Frida pohdiskeli asiaa pitkään. Ihmissuhteet ovat ihmeellisiä. Jonkun kanssa saattaa olla tuttu jo vuosia, mutta tuttavuus ei etene, ei syvene. Jonkun toisen kanssa voi edetä nopeasti. Pitkän ajan kuluttua joidenkin kanssa tarvitaan lämmittelyvaihe ja joidenkin kanssa jatketaan siitä mihin on jääty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti