Frida vaipui muistelemaan vuosia, jolloin hän oli ollut aivan jumissa, yksin ja jumissa. Hän ei uskaltanut luottaa. Mutta sitten hänen kämppäkaverinaan oli tyttö, joka otti asian puheeksi.
- Mikä sulla on? Olet kuin made. Juuri kun luulen saavani sinusta otteen, oletkin jo liukunut pois.
Frida hämmästyi. Hän hämmentyi syvästi, mutta yhtäkkiä hän alkoi puhua. Sitä riitti. Padon murruttua lähtivät vedet virtaamaan vuolaina.. Hän puhui koko yön. Hän kertoi pienetkin yksityiskohdat, kuten tunteen, kun oli lähdössä välitunnille, eikä kenkiä löytynytkään. Tai kun oli kotiin lähdön aika, koululaukku olikin piilotettu. Tai sen, kun matikan tunnilla ei ymmärtänyt mitään ja tunsi hiljaisuudessa toisten ihmettelevät ja halveksivat ajatukset. Opettajan iva viilsi tuskallisesti.
Fridan numeroihin kohdistunut luki-häiriö tunnistettiin vasta paljon myöhemmin. Kouluajan äärimmäisen epämiellyttävät ja nolot tilanteet olivat haavoittaneet syvästi ja jättäneet häneen outoudentunteen, josta pääsi vasta kun oli saanut tapahtumiin paljon etäisyyttä ja ammattiauttajan
apua. Hän oli pohtinut oliko hän ollut kummallinen jo ennen kiusaamisen kokemuksia vai olivatko ne tehneet hänestä sellaisen.
Vaikka hän oli jo aivan aikuinen, hän yhä huomasi miettivänsä olivatko yhteydenpidot ystävien kanssa pelkästään hänen varassaan, oliko se vain toispuolista. Kokivatko ystävät vain velvollisuudekseen olla jutuissa hänen kanssaan, mutta todellisuudessa kiusaantuivat hänestä. Vai välittivätkö oikeasti? Hän ilahtui aina suuresti jokaisesta yhteydenotosta ja mietti, että toipuukohan hän koskaan tästä kokonaan. Ehkä ei. Se oli niin äärettömän syvällä, hyvin herkissä osissa. Hylkääminen, ulkopuolelle joutuminen.
Välillä hän ei antanut menneiden häiritä itseään vaan nautti erilaisista ihmisistä täysillä. Mutta toisinaan hän oli heikoilla ja käpertyi itseensä.
--- Kirjahyllyyn on karttunut kirjoja samalla tekniikalla. Sohvan tein ohuesta nahasta ja jätskitikuista.
-- Rakkaiden vanhempieni kädet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti